Kansakoulumme

Kansakoulumme

maanantai 29. joulukuuta 2014

Vihtori

Vihtori
Venäjän mustaterrieri 1v
 
Häntä kutsutaan: Pennuksi, deamssiksi, knoxiksi, babdiemsiksi ja niin edelleen ja tietysti Vihtoriksi. Ulkona parhaiten tottelee (aina) nimeä "Pentu, pentu, pentuuu" ja varmasti tulemme huutamaan pentua koiran elämän loppuun saakka.
 
Pentu tuli meille ykskaks yllättäen kun ajokoira muutti vanhalle naapurille ja koiran paikka oli vapaana. Tutkin rotuja ja päätin että kaukaisianpaimenkoira tai etelävenäjänpaimenkoira sen olla pitää. Kuuntelin juttuja näistä roduista ja luin keskustelupalstoja. Olin varma omasta kouluttajan pätevyydestä ja meidän taidoista haastavan laumanvartijan kasvattamiseen. Joku kuitenkin epäili meitä ystävälliseen sävyyn ja ehdotti venäläistä mustaa. Katsoin pari kuvaa ja myönnyin heti. Musta sopii meille.
 
(Vihtorin tassu 12viikkoisena)

 
 
Loput kävikin äkkiä. Löysin viime joulukuussa syntyneen pentueen, luovutusikäisen uroksen, vielä vapaana. Heti innokas sähköposti kasvattajalle, pitkän puhelun jälkeen töissä olevalle omalle miehelle jolle ehdotin varovasti vain koiran tapaamista.
 
Tapaaminen järjestyi jo samalle viikolle ja niin sitä mentiin, ja tiedättehän. Ei me tultu kotiin ilman koiraa, eikä se mieskään olisi sitä raaskinut jättää ottamatta.
 
Vihtori on luonteeltaan tosi innokas, aktiivinen ja sosiaalinen poika. Tähän kuuluisi miljoona ylistys-sanaa ja sydäntä mutta en kehtaa. Kerron siis vain sen että rakastan koiraa kuin hullu puuroa. Olen paljon yksin kotona kun ihmiskaverini viettää aikaa omassa työssään. Kotona en ole koskaan yksin, en edes vessassa eikä se minua haittaakaan.
 

Ja koska nyt on pimeää, ei saada herrasta kuvaa. Ruokapöydälle meidän pikkupojan nassu yltää leikiten, siinä voi vaikka päätä lepuuttaa, että siinä koossa olemme tässä vaiheessa kasvua.

 (Vihtori juuri meille kotiutuneena)

Koira tekee meidät välillä hulluksi innosta, ja sitten taas ärsytyksestä. Koira tuo minulle turvallisuuden tunnetta kun se haukkuu eri ikkunoissa pimeyteen kun olen yksin. Koira tuo meille ärsytyksen hippusia kun nukumme toisistamme turvaa tuntien ja koira puolustaa meitä ikkunoissa haukkuen kovaäänisesti satavuotiaan talon natinalle.
 
Eniten tämä vesseli tekee meidät kuitenkin onnelliseksi. Hän on tosi taitava ja oppivainen. Minun ehkä laiskalla mutta tarmokkaalla koilutustyylillä koira on oppinut mitä parhaiten kaikki ne jutut joita koiran pitää osata ollakseen osa perhettä. Vihtori tottelee lukemattomia juttuja kun nostaa etusormen pystyyn. Itsekin aina hämmästymme että se tepsii tässäkin jutussa. Se etusormi on vähän niin kuin meidän salakieltä. Jos siihen mitä pitää tehdä ei ole mitään sopivaa opittua käskyä on aina etusormi, ja se mitä varmimmin toimii.
 
Koirat ovat keskenään kaveruksia. Tulevat aika mutkattomasti toimeen. Vihtoria pitää toki välillä hillitä kun yksivuotiaan energia saattaa olla yksitoistavuotiaalle vähän liikaa mutta ainahan voi nostaa etusormen.!
 
 
 

2 kommenttia:

  1. Kyllä kasvattajan sydäntä lämmittää lukea Vihtorista ja huoltojoukoistaan näin ihana kirjoitus <3 Oikein ihanaa uutta vuotta teille kaikille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maritta ja samoin teille oikein pennuntuoksuista ja ihanaa uuttavuotta! Arvaa vaan kun oltiin Petrin vanhemmilla jouluaterialla mikä kiinnitti kaikkien vieraiden ja syöjien huomion? Tämä meidän poika tietysti, omalla hilpeällä ja hassulla olemuksellaan. Kyllä siinä ihmeteltiin että nooooooin iso koira on noin seurallinen ja huomionkipeä, ja eikös siinä heti tassu noussut jos joku vähän sellaista rapsutteluhetkeä Vihtorin mielestä ehdotti.

      Poista

Kiitos viestistäsi! Olisi mukavaa, jos jättäisit myös nimimerkin kommentoidessasi anonyymisti :)